maanantai 25. marraskuuta 2013

Pikkujouluilua Eiffel-tornin juurella


YMT:n väki vietti iloista pikkujoulua viime lauantaina Forssassa. Ilta alkoi varsin asiallisesti yhdistyksen vuosikokouksella, vaan ilmassa väreili jo outo tunnelma. Jouluillallisen jälkeen alkoikin sitten toden teolla tapahtua kummia...




 Yhtäkkiä Loimijoki muuttuu Seineksi ja olemme suureen Maailmannäyttelyyn valmistautuvassa Pariisissa. On vuosi 1889 ja näyttelyä juhlistamaan rakennettu, paljon keskustelua herättänyt, Eiffel-torni seisoo arvokkaana kruununa tapahtuman yllä. Tornin kunniaksi on järjestetty juhla, jonne on kutsuttu sekalainen joukko Pariisin merkittävimpiä henkilöitä, tornin työntekijöitä, taiteilijoita ja joukko onnekkaita turisteja.




Juhlahumu on maailmanluokkaa, mutta kaikki ei ehkä ole ihan sitä miltä näyttäisi. Kuka piilotti ruoka-annokset? Kuka onkaan luksuskurtisaani Desireen lapsen isä? Kenen siveltimestä syntyykään kaunein taide? Entä kuka onkaan Eiffel-tornin todellinen suunnittelija? 

Kuvat ylhäällä: Arttu Lukander
Tämä kuva: Annele Kasurinen
Kuvat alhaalla: Iina Wahlström






- Iina -

perjantai 13. syyskuuta 2013

Väliaika – kahvia ja pullaa!

Haikee lavastemiäs laittoi sen verran upean tekstin, että eipä ole kukaan uskaltanut sen jälkeen kirjoittaa mitään. Vaan päätin kuitenkin yrittää…

Pekan lausuma, teatterilla joka näytöksen väliajan alkuun kuultu kuulutusteksti meni vähän erilailla kuin tuo otsikko, mutta ajatus oli sama. Sen sijaan toinen huuto mäen takarinteellä kyllä kuului sanatarkasti: "No niin leidit! Showtime!" Ensikertalaisena kahviossa mukana olleena on pakko todeta, että melkoinen show siellä oikeasti pyörii sen 20 minuuttia, jonka väliaika kestää. Muutaman asiakkaan kanssa aiheesta oli puhetta ja totesin, että eihän se ole konsti eikä mikään tarjota 500 ihmiselle kahvit, mutta tarjota kahvit 500 ihmiselle 20 minuutissa vaatii jonkin verran järjestelyjä.

Vaan kyllähän me tarjottiin: asiakkaille myytiin kesän aikana 2890 wieneriä ja 550 pasteijaa. Makkaraa myytiin satoja kiloja ja aiempaa paremmin esille nostettuna tuotteena jäätelökin löysi ostajansa. Anekdoottina voi kertoa, että jäätelömyyntikassojen perusteella voisi kirjoittaa viime kesäkuun ilmat uusiksi: pienin illan myynti oli 17 euroa ja suurin 397 samaa valuuttaa. Ja vastavuoroisesti makkarakassat kulkivat juurikin eri suuntiin vastaavina iltoina. Omakaan porukka ei jäänyt ihan osattomaksi palveluistamme: työryhmä pisteli ns. parempiin suihin 1140 sämpylää ja 630 ruispalaa.

On pakko sanoa, että vaikka aika usein haikeus hiipi puseroon, kun kuuli lauteilta jonkin biisin tai repliikin ja mietti, että tuota mun piti olla tekemässä, niin jokin tietty hohto oli olla mäen toisellakin puolella vetämässä 18 ’esitystä’. Sain tosi paljon pohjatietoa muutamilta ihmisiltä, jotka olivat olleet aikaisemminkin tekemässä tai vetämässä kahviota ja osasivat kertoa, mikä on mennyt hyvin ja mikä ehkä ansaitsee jotakin pientä viilausta. Sen lisäksi mulla oli mielettömän upea joukko ihmisiä TÖISSÄ. Sanon töissä, koska muutama ihminen oli paikalla jokaisena iltana ja ensimmäiset tulivat paikalle noin kolme tuntia ennen esityksen alkua. Kaikkiaan meitä oli mukana 25. Tuntui tosi hyvältä kun kaikki tuntuivat olevan aidosti samaa joukkuetta eikä ollut erikseen makkaramiehiä ja kahvion leidejä ja pomo…  Oli hienoa olla tuollaisen joukon pomona enkä ehkä ollut ihan kaikkein kamalin vaihtoehto, koska palauteillassamme he lupasivat laittaa johtokunnalle vetoomuksen, että mua ei enää koskaan saa laskea lavalle.

Ja haikeelle lavastemiähelle tiedoksi: se pyörii sittenkin, kesäkuussa 2014.

- Mikko -

torstai 15. elokuuta 2013

Lavastemies haikeana



Ei se pyöri enää. Ei kilise viimeinen kutsusoitto, ei tallusta kapellimestari letteineen näyttämön poikki odotellen, ymmärtääkö yleisö taputtaa, ei ilmesty ihana enkeli katolle viuluineen ja siipineen, ei astu Tevje talonsa ovesta kertomaan kylästään ja sen elämästä, ei tule perässä Golde uhkeassa komeudessaan kaiken kurjuuden keskellä. Eivät pyrähdä pihamaalle nuo viisi ”tämä on minun”, nuo sydänten särkijät, nuo ilon ja liikutuksen kyynelten kirvoittajat, Tzeitel, Hodel, Chava, Shprintze ja Bielke, ei haikaile enää ompelukonettaan Motel Kamzoil, ei raivoa näyttämölle punaisine koivuineen Frume-Sarah, ei tikahdu nauruunsa Lazar Wolf, ei unohda asiaansa Jente mustissaan, ei kavioi paikalle komea konstaapelin ratsukko, ei sählää enää Mordcha, ei kaadu rabbi, ei pidä oppituntejaan Perchik, eivät vedä pitkää komiaa venäläiset kapakassa, ei tulvahda näyttämö täyteen Anatevkan kyläläisiä toimineen ja touhuineen.

Lavastemiäs on haikeana, mieli kaivaa esiin kuvan toisensa perään.

Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” - sormet uurtavat näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni, särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista tiheämmin silmiään - rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa.

Seppo, ”niin yksinäinen” – tikahtuu nauruunsa naama punaisena – katsomo nauraa mukana.
Teija purjehtii täyteläisenä isoäitinä näyttämölle, ottaa Artun käsivarsilleen ja hurmaa katsomon.
Sari raivoaa näyttämölle punaisine koivuineen – kohtaus täynnä intensiteettiä ja dynamiikkaa, kyläläisten joukko ja Frume-Sarah aaltoilevat näyttämön laidasta laitaan ja huipentavat unikohtauksen uskomattomaan menoon.

Kasper, sivussa ja sivusta ja kumminkin niin keskellä, kuinka komeasti soikaan osuutensa hääkohtauksessa toisen komeuden, ihanan Mirellan kanssa. Sini, vilunsoittaja katolla, viulu soi upeasti, mutta sydämen särkee se kipitys alas portaita, liitely näyttämön poikki ja höyhenenkepeä enkelin hypähdys paikalleen orkesterikorokkeelle.

Pirkko, tuo ihana Jente, joka ottaa näyttämön haltuunsa jokaisella vuorosanallaan, oli niitä sitten vaikka vain yksi. Mona, tuo kurjuudessa uhkea Golde, joka helisee rakastavansa kysymystä kummastellen.

Arttu, tuo ilmaisussaan pidättyvä, itseään ja ympäristöään kaiken aikaa älyllisesti, turhan usein kyynisesti, erittelevä räätäli, joka rohkenee kumminkin suukottaa ujosti Riinaa, mitä silloin sitten miettiikään.

Sergey ratsuineen, aluksi kumpikin ilmeisen jännittyneitä, sittemmin ratsu rento ja Sergey muutamin aidosti kajentuvin sanoin ilmentää osansa kauhistuttavasti aitoakin aidommin.

Ja sitten tuo ihana viisikko, nuo silmien ilot, nuo korvien riemut, nuo sydänten särkijät, nuo mielten liikuttajat, nuo upeat ja rakastettavat tyttäret Riina ja Mirella ja Susanna ja Tuuli ja Piitu. Oi tytöt, millaisia tuntemuksia te saattekaan aikaan. Katsomo huokailee ihastuksesta ja lavastemiäs keräilee edelleenkin sydämensä sirpaleita.

Entäs Pekka, voi Pekka, minkä teetkään, kun tuon tuon Tevjen teet! Se tekeminen on totta, ei vain toden tekemistä, vaan sen yli olemista, toden olemista, Tevjen olemista. Muuatta elokuvakriitikkoa lainaten arvelen, että teet elämää suurempaa esitystä – ja siinä elämää itseään, joka parhaimmillaan ja pahimmillaan onkin itseään suurempaa.

Jari kärräämässä kivituhkaa artistien askelluksille ja aurinkolaseissaan pysäköintialueella opastamassa katsojien autoja paikoilleen. Kari grillaamassa makkaroita ja kilisyttämässä kelloa, että valmiita ollaan, ko Helperi sottaan ja hanska heiluu ja sinappia piisaa ja iloista miestä myös.
Annele tiskin takana, saat paitaa tahi kukkia tai mitä muuta, iloa, hymyä, naurua, kultaa ja tuulta.
Mikko siellä sekä täällä, ainakin sillä päällä, missä maksupäätettä tarvitaan ja aina sillä hyvällä, siis päällä.

Ypäjän metallin miehet autoineen ja taitoineen ja nostopuomeineen, joita hiukka pattinkilla jatketaan.
Jari pitkine puomeineen, yli navetan yltävine, niillä ja Jarin taidoilla ne näkyvät pystyyn saadaan.
Hannu, tuo hassu hatuntekijä, joka taikoo hatustaan ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Kaivurimies, Hannun kaveri, joka pörrää tarpeelliset kaivannot. Make, joka surisee joka paikassa kaikkina aikoina ja järjestää ja hankkii ja sopii ja sovittaa.

Mäksä ja muusikot, nuo tytöt ja pojat tummissaan, nuo instrumenttiensa taitajat, jotka parantavat klangiaan esitys esitykseltä.

Ja si se ossaava tekniikka, ne ko ensin kuuntelee sitä siniaaltoo taikka pimmeetä kohinaa ainaski pari päivää, jotta huajuuko se. Ylleensä si huajuu kaikki, paitti toi lavasteryhmä, ko ne vaan kaatuu, mutta lavasteet ei, siis kaaru. Mutta si ne havaittee, että niiltä on karoksisa taajuuksia. Niitä si ettitäänki loppuaika. Mutta komiasti kuuluu siitä hualimata ja valokki pellaa.

Järjestysmiehet, kahvittajat, lipunmyyjät, kuorolaiset, kyläläiset, kaikki tekijät – kuvia, kasvoja, tekemisiä, tapahtumia, työtä, vaivaa, tuskaa, itkua, iloa, riemua ja onnistumista. On tämä aika mitä sitten onkaan, suuret kertomukset elävät yhä ja yhtä sellaista tekee Ypäjän musiikkiteatteri.

Tämän teatterin kanssa lavastemiäheltä loppuvat sanat. Työliivin taskut ovat edelleen täynnä ruuveja ja pultteja ja muttereita ja ruuvauskärkiä, tämän teatterin traditio kun näyttä olevan, että lavastukseen upotetaan mahdollisimman monenlaisia kantoja omaavia ruuveja. Mutta sanat ovat vähissä. Tämän teatterin upeuden voi tavoittaa monin tavoin, ääripäissään satunnaisena katsojana tai näyttämöllä esityksissä ahertajana. Mutta sen voi tavoittaa myös silloin, kun ei ole ääripäissä, eikä ihan ytimessä, ei näyttämöllä, eikä aina katsomossakaan esitysaikoina, vaan hiukan sivussa, vaikkapa lavasteissa rakennusaikoina. Saa siinä sitten sivusta hapuilla sekä tekijän että näkijän tuntoja. Ja uhitella itselleen, että kyllä minäkin suukottaisin Riinaa ja Monaa, jos…

Kesä 2013 menee menojaan. Näyttämö on autio. Väliin paistaa päivä kuumasti, toisinaan sade hakkaa rajusti lavasteita. Rakenteet vääntyilevät ja ravistuvat, värit liukenevat ja valuvat. Tuuli ulvoo päivän nousua ja laskua, eikä rikasta miestä näy missään, ei mitään miestä. Lavastemiäs ajattelee purkua, mitä on otettava alas, mitä suojattava. Entäs sen pyärön kuappa, tulleeks siihen si vettä, ni että ruastuu koko kommeus, eikä si pyäri ennää? Tarttiskos tehrä salaoja?

Vanhana upseerina lavastemiäs tekee enimmän, minkä upseeri taitaa, lavastemiäs tekee kunniaa, kunniaa Ypäjän musiikkiteatterille, sen kaikille tekijöille.
Se pyörii sittenkin!

- Arto -

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Loppu häämöttää

Tätä kirjoittaessani jäljellä on enää neljä näytöstä. Uskomatonta kuinka äkkiä aika on kulunut, vaikka ennen esityskautta pitkän ja ehkä vähän raskaankin harjoituskauden jälkeen oli päällimmäisenä tunteena, että edessä on todella pitkä näytöskausi – yhteensä 18 esitystä – miten sen jaksaakaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Esitys esitykseltä on tämän produktion päättyminen lähempänä, ja nyt jo kaihertaa mielessä se, että pian tämä on ohi. Olen nauttinut aivan joka hetkestä, jonka olen teatterilla saanut viettää. Nautin porukan yhteishengestä ja iloisista ihmisistä, hetkistä näyttämöllä jolloin uppoutuu täysin Anatevkan elämään, sekä hetkistä kulisseissa kun odottaa seuraavan joukkokohtauksen alkamista. No, kovalla helteellä suorassa auringonpaisteessa odottaessa, tai kylmääkin kylmemmässä tuulessa tai sateessa on ehkä nautinnollisuus ollut vähän kauempana – mutta ei, en minä valita, Jenten sanoja lainatakseni. Ja se teatterilla onkin niin hienoa, että siellä on positiivisten ihmisten ympäröimänä. Ei siellä valiteta turhasta! Toivottavasti se positiivisuus on välittynyt eteenpäin ja tarttunut myös katsojiin.

Lippukauppa käy nyt kiivaana, kun ”mattimyöhäiset” varaavat lippujaan, jotta pääsevät vielä kokemaan Viulunsoittajan tunnelman. Viimeisissä esityksissä ei varmastikaan vältytä kyyneliltä, vaikka kuinka yrittäisi pidätellä. Niin näyttämöllä kuin katsomossakaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille teatterilla. Ja kiitos aviomiehelleni, joka on jaksanut hoitaa lapsia koko harjoitus- ja esityskauden ja olen päässyt palaamaan näin upean harrastuksen pariin. Kiitos kaikille katsojille! KIITOS! Päätän täältä tähän. Snif.

-Tanja-

Jännitys hävisi teatterilla

Ajattelin minäkin kirjoittaa blogiin. Minulle kävi samoin kuin eilen tänne kirjoittaneella Helenalla: huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Olin jo aikaisemmin käynyt katsomassa Ypäjän Musiikkiteatterissa muutaman esityksen, ja ihmettelin jo silloin, että miksi en ole lähtenyt jo mukaan hommaan. Lopulta sain sen verran rohkeutta, että päätin lähteä mukaan. Päivääkään en ole katunut, päinvastoin!

Olen pienestä asti harrastanut laulamista monin erilaisin tavoin. Monissa kuoroissa ym. olen ollut mukana. Koskaan aikaisemmin en ole ollut teatterissa mukana, sillä olen aina ollut kova jännittämään esiintymistä. Kun lähdin Ypäjän musiikkiteatteriin mukaan, aluksi jännitin aivan älyttömästi. Mutta kun tutustuin porukkaan, niin voin sanoa, että jännitys hävisi vähän kerrallaan kokonaan!

Kiitos teidän kaikkien, kenen kanssa olen ollut näyttämöllä ja muualla.Te olette auttaneet minua monissa eri asioissa. Jos en olisi lähtenyt tähän mukaan ,niin olisin katunut sitä varmasti koko loppuelämäni. Te kaikki olette minulle tosi rakkaita ja läheisiä, olette minulle toinen perhe.

Olen jo haikeana siitä, että pian taas esityskausi on ohi ja loppuu esitykset. Mutta tiedän,että vaikka se tuntuu haikealta, surulliselta jne. niin ei mene kauaa, kun taas olemme yhdessä. Nautitaan viimeisistä esityksistä ja lauantaina vaikka itkettää (tiedän jo, että itken varmasti - ja paljon), niin myös pidetään hauskaa ja nautitaan työmme uurastuksen lopusta!

- Marjo -

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Sellaisena kuin olen

Huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Menin koululle sillä asenteella, että "katotaan ny". Yllätyin positiivisesti, kun Mäkirannan Kari sitten soitti, että haluaisinko tulla mukaan.

Olen pikkutytöstä asti tykännyt laulaa. Täällä teatterilla olen oppinut tanssimaan. Välillä on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kuva: Kerkko Vihava





Olen kertonut teatterissa avoimesti itsestäni, että "kaikki ei ole ihan kotona". Minut on hyväksytty sellaisena kuin olen. Ja se tuntuu ihanalta.

- Helena -

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Täys tusina YMT:n lavalla

Koko juttu lähti siitä kun törmäsin Monaan musiikkiopistolla. Hän pyysi mua mukaan Ypäjän Musiikkiteatteriin ja olin tietenkin heti valmiina, koska en osaa sanoa ei.

Ekoissa harkoissa en tiennyt mitä olis pitänyt tehdä, minne mennä ja kaikki oli sekaisin. En tuntenut edes suurimpaa osaa porukasta. Saimme plarit, kaikki oli puhunu jostain ihmeen plareista ja mää en tienny edes mitä se plari sana tarkottaa. Olin jälleen aivan sekaisin!! Alkoivat kuoroharkat ja ekassa äänenaukasussa olin aivan sekaisin. Jälleen kerran.

Sitten oli vuorossa tanssiharkat ja olin jo ensimmäisen kymmen minuuttisen jälkeen aivan solmussa eli jälleen sekaisin. Aloin jo tunteen ihmisiä nimeltä ja oli joitakin joiden kanssa juttelin, mutta silti suurin osa oli viälä pimennossa.


Yksissä harkoissa Hannele -ohjaaja pyysi mua luokseen ja näytti mulle pari vuorosanaa. Mietin sitä viälä pitkään: ”Mulle vuorosanoja!?!?!”.

Sitten oli vuorossa paljon puhutut ulkotreenit. Katselin lavalta ensikertaa katsomoa ja mietin: ”Mihin oikein ryhdyin??” Lavastukset alkoivat pikku hiljaa nousta, kohtaukset valmistua ja laulun sanat jäädä päähän. Tässä vaiheessa tiesin melkein kaikki nimiltä ja tulin hyvin juttuun monen kanssa.

Oli noin pari viikkoo aikaa kenraaliin, tuli mikkilista ja kaiken kukkuraksi  sieltä pamahti  mun nimi numerolle kakskymmentä!!!

Kenraali oli alkamassa ja vapina oli järkyttävä. Olin jo laittanut vaatteet päälle ku Mona meni mun  ohi ja sano: ”Eiks sulla oo viälä meikkiä??” ”MITÄ???!!! MEIKKIÄ MULLE!!??” Ei auttanut ku mennä meikattavaksi. Meikkien ja mun kaveruus ei ole mikään valtavan hyvä, vaikka melkein joka päivä meikkaan (vain pakosta).

Kuvat: Kerkko Vihava
Esitykset on alkanut menemään jo rutiinilla. Ja lavan takana on aivan mahtava fiilis!!! Ja onhan se ihan kiva, että äitikin huseeraa lipunmyynnin ja makkarakiskan välillä.

Täytin eilen 27.6 kaksitoista ja esitystä oli tullu kattomaan paljon sukulaisia ja tuttuja. He oli haltioissaan kaikesta mitä näkivät ja kuulivat.

Kiitos teille kaikille tästä vuodesta jo vähän etukäteen!!! Mun mielestä YMT:n Teatterifrendi -tittelin sais voittaa ihan kaikki!!

 - Juho -                        

torstai 27. kesäkuuta 2013

Tämä on kroonista!

Oli syksy 1988 ja olin muuttanut Loimaalle. Junantuoma, kuten sanonta on. Jossain vaiheessa liityin Loimaan Naislaulajiin jota johti Jaakkolan Riikka. Häneltä kuulin tästä Ypäjällä toimivasta teatterista. Jokunen vuosi meni ja jokin pieni ajatus vaan takoi takaraivossa... Että jospa minäkin... No, se taisi olla syyskesää 1994 kun sitten soitin Riikalle ja kysyin, että pääsisinkö mukaan. "Joo, tule ihmeessä, harjoitukset on sitten silloin ja silloin Perttulan koululla, Valkoinen hevonen esitetään toiseen kertaan ensi kesänä. Tervetuloa." Noin se jotenkin meni.Olihan se jännää mennä uppotuntemattomien joukkoon. Ja kun muut jo osasivat kaiken... Silloinhan tahti oli vielä se, että kaksi kesää esitettiin samaa teosta ja välikesä huilattiin.


Ensi-iltani oli ikimuistoinen. Sitä kun ei virallisesti ollut lopulta ollenkaan. Se oli nimittäin ainoa kerta,kun koko teatterin historiassa esitys on jouduttu perumaan. Vajaat puoli tuntia ennen esityksen alkua tuli semmoinen ukkosmyrsky, että tekniikka hajosi ja näyttämö oli kuin perunapeltoa, paitsi että vaot olivat toisinpäin, siis ojina rinnettä alas. Näyttämö oli silloin nykyisen näyttämön vasemmassa reunassa olevan navetan takana. Sullouduimme niin esiintyjät kuin katsojatkin navettaan sisälle ja odotimme, että myrsky laantuu. Samaan lopputulokseen ei pystynyt edes Lahja-myrsky, vaikka pyyhälsi teatterialueen yli vain pari tuntia ennen Titanic- musikaalin viimeisen näytöksen alkua. Senkin näytöksen ja etenkin esityksen mahdollistamisen edellyttäneet toimenpiteet (ja varsinkin sen vauhdin, millä kaikki tehtiin!!)  muistaa varmasti jokainen mäellä silloin mukana ollut!



Seuraavan produktion, Evakko-oopperan, jätin väliin, mutta sitten tultiin taas mukaan. Tässä vaiheessa olivat lapsetkin sitten jo mukana: yksi tytär lavalla, toinen vielä mummulassa hoidossa ja kolmas rattaissa näyttämön edessä. Myöhemmin mukaan tulivat kaikki kolme, heti kun kynnelle kykenivät. Niinhän moni muukin perhe täällä on tehnyt ja siitä tässä teatterissa olen aina pitänyt. Lapset kasvavat tähän touhuun, ovat ehkä ensin mukana äidin vatsassa tai lavan reunassa vaunuissa ja vuosien kuluessa tulevat pikkuhiljaa mukaan. Välillä jälkikasvu hoitaa toisia pieniä, myy käsiohjelmia, juoksee vaan muuten porukan perässä tai on mukana jossain pienessä, mutta tärkeässä roolissa. Iän karttuessa roolit ja vastuu kasvavat.

Tässä toimii "kylä kasvattaa" -periaate. Se, joka ensin näkee, saa komentaa koko klaania, vaikka eihän niissä kyllä yleensä paljon komentamista ole ollut. Omatkin lapset muistelevat vuosien jälkeen teatterilla leikittyjä leikkejä ja paikkoja, missä oli kiva olla piilossa. Teatterilla syntyneet kaverisuhteetkin ovat pysyneet voimissaan.


Tänne on aina tultu perheinä. Joskus on kuulunut kommenttejakin siitä, että käsiohjelmasta on laskettu, kuinka monta samannimistä kussakin teoksessa on mukana. Niin, ja osa perheenjäsenistä on tekemässä myös niitä hommia, jotka tehdään  lavan ulkopuolella.


Kaikki kuvat: Kerkko Vihava
Vuosien mittaan olen saanut tehdä pari isompaa roolia, jokusen pienemmän ja aina niitä rakastamiani kuoro-osuuksia. Lapset ovat kasvaneet ja olleet mukana vaihtelevasti, välillä lavalla, välillä taustahommissa. Jossain vaiheessa havahduimme muiden vanhempien kesken siihen, että osa lapsista oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 6-8 kesää aina teatterilla. Eivät edes tienneet muusta! Mutta kuten yksi heistä totesi: tämä on tauti, josta ei pääse eroon. Kyllä tänne mäelle on vaan aina päästävä, vaikka vain lippuja myymään. No, ilman lipunmyyjiä niitä lippuja ei myytäisi eikä meillä olisi näin ollen maksaneita katsojiakaan:).

- Sari -

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Takaisin Anatevkaan

Juhannustauon jälkeen palasimme eilen Anatevkaan. Miten voikaan muutaman päivän tauko sekoittaa pään? Lavalle nousi erityisen jännityksen kanssa, kun oli tunne, että muistaako tässä nyt enää mitään.

Vaan kyllä sentään muistimme - ja onneksi niin, sillä tupa oli täynnä kuumaa kesäiltaa teatteriin viettämään tullutta väkeä. Seisaaltaan annetut aplodit kirvoittivat kiitollisuuden kyyneleitä meidän anatevkalaisten silmiin.

- Iina -

Kaikki kuvat 20.6. näytöksestä: Kerkko Vihava

 




maanantai 24. kesäkuuta 2013

Näkymättömät kädet

Olemme saaneet muutaman viime päivän aikana lukea ja kuulla kommentteja esityksestämme. On ollut teatteriarvosteluita, lehtijuttuja, ystävien ja tuttavien lausuntoja. Ja kovin positiivista on kaikki tämä palaute ollut!

Arvioissa on kiinnitetty ansaitusti huomiota Tevjeemme, Virtasen Pekkaan, joka hoitaa hommansa kotiin vakuuttavasti ilta toisensa jälkeen. Kiitosta on satanut myös muille roolisuorituksille, lavasteille, puvustukselle ja ohjaukselle. Oikeisiin osoitteisiin ovat kaikki kiitokset menneet!

Suuresti mieltä lämmittävää on kaikissa arvosteluissa ja kommenteissa ollut myös se, että joukkovoimamme tuntuu näkyvän, kuuluvan - ja koskettavan. Joukkokohtauksiin on ihastuttu. On liikututtu lavalta huokuvasta kollektiivisesta tunteesta. Katsojat ovat kokeneet seuraavansa jotakin, jossa kaikki antavat parastaan, puhaltavat yhteen hiileen. On ihmetelty, miten monikymmenpäinen joukko voi liikkua, laulaa ja olla lavalla näin yhdessä. Ihanaa, että yhteisen tekemisen ilo on aistittavissa!

Kutsukorttitalkoot toukokuussa. Kuva: Kari Kasurinen
Täällä blogissa olemme kevään ja kesän aikana saaneet seurata projektin etenemistä. On ollut riemastuttavaa lukea muun muassa näyttelijöiden, graafikon, soittajien ja lavasteryhmän tunnelmista, tuntemuksista ja tekemisistä matkan varrelta. Tekstien kautta on hyvin avautunut se, mitä kaikkea onkaan tehtävä, ennenkuin kokonaisuus on valmis ja toimiva.

T-paitakauppaa - aika paljon muutakin :) Kuva: Iina Wahlström

Ja silti kertomatta on jäänyt vieläkin hurja määrä erilaisia hommia ja töitä, joita joku tekee. Joku tulee illasta toiseen myymään lippuja ja on koonnut väliaikakahvioon iloisen talkoojoukon. Joku siivoaa pukuhuoneen päivittäin ja hoitaa lipputilaukset kuntoon. Joku hommaa näyttelijölle väliaikavoikkarit ja ehti keittää harjoituksissa kahvit koko porukalle. Joku huolehtii siitä, että maskeerausvälineet ovat kunnossa ja korjasi rikkoutuneet kengät.

Joku loihti jokaiselle hienon t-paidan ja parkkipaikalle liikenteenohjaajat. Joku muisti kerätä palautetut asiakaskyselyt talteen ja päivittää ensiapulaukun sisällön. Joku hoiti lehtimainokset ja kiikutti tienvarsikyltit paikoilleen. Joku pesi toistenkin pyykit ja lakaisi katsomon, avusti meikkauksessa, osti makkarat... Aikamoinen joku!

Teatterillamme on kymmenittäin näkymättömä käsiä, jotka tekevät tämän kaiken ja vielä pikkuisen muutakin. Suuri kiitos myös kaikille heille!!!

- Iina -

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Se oli kova rypistys

Tekkee munki miäli kirjottaa tänne Larin taka. Johtuu siitä, et teatterilla on niin pirun ihania ihmisiä kaikki. Mää kirjotan, kon mää niin tykkään heitistä.

Se vaan oli niin hektistä ja kiirusta aikaa, kon me lavasteita kyhättiin. Mut pyyrettiin hommaan ja mää hullu suastuin. Mun aran ja pirättyvän miähen piti pomottaa lavastetyämaa, kattoo et kaikilla on jottain tyätä. Kyl sitä vaan löytyki pirusti. Ei se meittiä hirvittäny ja kiiruusti ruvettiin tyähän.

Osat valmistu ja nostot olivat ajallaan. Nippuun saatiin ja sit tuli värjäyksen vuaro, vaikka oli viälä paljon muutaki tekemistä. Saatiin enkeli appuun: Lilian tuli ja Oskarin kanssa neuvoteltiin värit ja patinoinnit. Lilian alko maalaan ja pelkäs korkeita paikkoja ja meni vikkelästi portaat ylös. Kantapäistä 5 metriä alas ja maalas huippuja. Me Markun kans kehuttiin kaikille, et aikataulu pittää. Ihan totta se ei ollu, mut Lilianin sitkeä tyä autto meittiä kuromaan aikataulu kiini.

Kyl meitin tiimi veny, kon piti kulissit saara valmiiks. Se oli kova rypistys, mei selvittiin. Kiitos Arto, Arttu, Asko, Jari, Martti, Markku ja Riku. Erityis kiitos maalarimestari Lilianille, joka kaiken maalasi. Saatiin kuntoon. Ollaan me hyvä sakki.

- Hannu -

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Lavasteiden takana... Vai edessä?

Nyt, kun esityskausi on lähtenyt kunnolla käyntiin ja on saatu muutamia esityksiä “vyön alle”, alkaa muodostua rutiini. Kuka tekee mitä ja missä järjestyksessä ennen esitystä ja väliajalla. Jotkut istuvat hiljaa jossakin nurkassa ja keskittyvät, toiset kertaavat repliikkejään puoliääneen, osa availee ääntään jo meikatessaan (miehetkin alkavat jo osata itsekin meikata) ja muutamat kertoilevat vitsejä poistaakseen jännitystä.


Sitten, kun se kuuluisa viulunsoittaja alkaa siellä katolla soitella sulosäveliään ja Tevje polkaisee tekstin käyntiin, kaikki muu hiljenee. Kukaan ei liiku, kukaan ei puhu. Kaikki odottavat lavallenousemista. Sitten vielä viimeiset korjaukset roolivaatteisiin ja eikun menoksi.

Nollasta “sisään” eli lavalle astuessaan sitä väkisinkin kiinnittää huomionsa ensimmäisenä yleisöön: onko tänään tupa täysi vai ei, onko siellä tuttuja, mikä on ikäjakauma. Näiden seikkojen perusteella muodostuu kuva yleisöstä ja se yleensä antaa osviittaa siitä, mitkä vitsit uppoavat sen kertaiseen yleisöön.



Kuitenkin, kun ensimmäisen kerran alkaa laulaa "Perinteitä", yleisö unohtuu täysin ja annetaan mennä täydellä voimalla ja tunteella, aivan kuin jokainen esitys olisi ensi-ilta. Ja sen meidän yleisömme on toki ansainnutkin. Jokainen katsojamme on yhtä arvokas, nuorimmasta vanhimpaan. Jokaisen on saatava sama hieno teatterielämys.

Väliajan jälkeen alkaa jo olo helpottua. Näyttelijät rentoutuvat hieman ja tulkinta on hieman vapautuneempaa kuin ensimmäisellä puoliskolla. Esityksen taso ei kuitenkaan putoa, vaan on samaa taattua Ypäjän Musiikkiteatterin laatua, jota yleisömme odottaa.

Kaikki kuvat: Iina Wahlström
Kun viimeisen kerran poistuu lavalta, niin helpotus on suuri. Olo kevenee ja tunteille voi antaa enemmän tilaa. Kiitoksiin juostessa yleensä joko naurattaa tai itkettää (riippuen yleisöstä) eikä kumpikaan ole kiellettyä. Yleisöltä saamamme kiitos korvaa kaikki ne pitkät raskaat sateiset harjoitukset ja kovan työn musiikin, näyttelemisen, koreografioiden, puvustuksen ja lavastuksen parissa jonka työryhmämme on tehnyt. Sen vuoksi tätä oikeasti tehdään.

Kiitos kuuluu yleisölle, vaikkeivat he sitä itse uskoisikaan...

- Arttu -

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Lavastemiäs katsomosa

On perjantai 14.6.2013 ja ensi-ilta. Sataa ja tuulee ja on kylmä. Luotetaan kumminkin sääennusteeseen sen verran, että ei vedetä katosta päälle ennen esityksen alkua. Lavastemieskin taapertaa paikalle hyvissä ajoin vaimonsa ja ystäväpariskuntansa kanssa.

Hädin tuskin päästään sisään alueelle, kun kuuluu. "Siinä on yksi". Minähän se yksi ja Makehan se, kun huutelee. Ojennan takin kaverille, "pidä tuota" ja menen mukaan kutsuvierasteltan pystytykseen.
Päästään siitä sentään hyvissä ajoin katsomoon. Lavastemiehenä olen toki puolueellinen sanomaan mistään mitään, paitsi että lavastus on hyvä, mutta kun kello kilisee esityksen alun ja Mäksä tallustaa letteineen näyttämön poikki ja enkeli aloittaa katolla viuluineen, niin odotus on korkealla. 


Eikä lavastemiäs pety. Pilvet kiitävät yllä viuhaan, YMT näyttää alla parastaan. Me katsomossa palelemme, mutta se jää sivuun, kun, Mäksän bändi kajauttaa, Pekan Tevje ottaa näyttämön haltuunsa ja Anatevkan kylän väki esittäytyy meille Tuomaksen ja Saaran koreografioin ja Pirittan puvuin Lötjösen lavasteissa Hannelen jännittäessä (oletettavasti) katsomossa.


Suuret tarinat eivät ole vieläkään kuolleet, kun tuttu kertomus tempaa meidät mukaansa. Taas kerran, mutta nyt sen kerran, kun esitys ja ylöspano ovat kertomuksen arvoisia.
Väliajalla kuuntelen kuulosäteellä olevien kommentteja. Valittavat, että menee osa esityksen tenhosta sivuun, kun eivät osanneet varautua kylmyyteen ts. pukeutua lämpimästi. Saattelen vaimoineni väliajalle katsomosta kutsuvierastelttaan Lahja-rouvan, joka muistelee kahden vuosikymmenen takaista osallistumistaan Viulunsoittajaan. Pikkuisen meitä itkettää kaikkia aika ajoin.

Kaikki kuvat lavasteista: Iina Wahlström
Näytännön jälkeen Mannisissa juttelemme ystäviemme kanssa esityksestä. Ihastelevat aikaansaannosta. Meillä on mukavaa, kun erittelemme iloisesti yksityiskohtia, mikä kertoo kokonaisuuden nautinnollisuudesta. Sekin, kun… mää kerron si karonkasa.
Nyt ollaan muutamaa esitystä edempänä. Ainakin osa kokee ”vetojen” paranevan – täysillä kumminkin mennään aina. Ja täysillä mekin Jarin kanssa korjattiin yksi opaskyltti. Eiku etteenpäin…

- Arto -

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Täysillä mennään - kelissä kuin kelissä

"Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä" veteli Mikko Alatalo ja kyllä se tähän kesän alkuun aika hyvin tuntuu pätevänkin.

Nyt kun takana on kolme virallista esitystä, teatterin puolesta voi sanoa, että kelit eivät aivan välttämättä ole olleet ne parhaimmat, tai ainakin niin voisi yleisö luulla. Joko on tuullut kovasti tai sitten on tullut vettä senkin edestä. Itse olen jopa nauttinut näistä keleistä, koska oma esiintymisasuni ei ole mikään kovinkaan kevyt, joten vaatetukseni on märkä, satoi sitten vettä tai paistoi aurinko. Ainakaan kylmä ei tule, oli tilanne mikä tahansa.

Mutta katsojien kannalta voisi kuvitella, että vesisade tekee esityksestä huonomman tai sitä ei ole mukava katsoa; tässä olette kuitenkin erehtyneet. Teatteri tarjoaa vilttejä kylmän varalle ja katettu katsomo pitää huolen, että siellä ei tarvise kastua.

Mutta miten tämä kaikki vaikuttaa itse esitykseen? Tottakai dynamiikka hieman muuttuu, mutta itse olen sitä mieltä, että haastavampi esiintymiskeli pakottaa kaikki esiintyjät tekemään parastaan ja sen ylitse. Kun kelin takia pitää tehdä kaikki näyttävämmin, on itse näytös automaattisesti voimakkaampi ja esille tulee sellaisia tunteita, joita saattaa vältellä kuumalla auringonpaisteella.

Miksi siis lähtisit katsomaan huonolla kelillä kesäteatteria? Esityksemme on saanut pelkästään kehuja katsojilta ja voin luvata, että oli keli mikä tahansa, tulemme antamaan kaikkemme näyttämöllä. Keli ei ole tekosyy jäädä pois esityksestä, se on parhaimmillaan erittäin hyvä syy lähteä paikan päälle!

- Lari -

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Tänään se alkaa!

Nyt on taas vierähtänyt kokonainen harjoituskausi ja tänään on jo ensi-ilta! Toivottavasti katsojia on paljon! Aika vain on mennyt niin nopeasti...

Itse olen orkesterissa. Meidän harjoittelumme ei ole ollut niin rankkaa kuin näyttelijoiden, mutta sävelet kuitenkin ovat kohdillaan! Siitä voimme kiittää muusikinohjaajaamme Kari Mäkirantaa.
Se on niin mukavaa tulla harjoituksiin (tai esitykseen), istua samalle tutulle paikalle, ja antaa vain musiikin viedä. On hauskaa myös katsoa näytelmää siinä sivussa. Tosin, pari kertaa olen jäänyt katsomaan näytelmää, vaikka soiton pitäisi alkaa! :D

Eilen oli kenraaliharjoitukset. Minulle se kyllä tuntui jo ihan esitykseltä, koska katsojiakin oli! Repesin kyllä totaalisesti, kun Kari tuli lavalle leteissään, jotka menivät korvan päältä.
Harmi vain, että sade kiusasi meitä koko harjoituksen ajan, tai no, näyttelijöitä. Toivottavasti sää on parempi muissa esityksissä. Onneksi meitä suojaa ne hauskat kopit!

Loppujen lopuksi toivotan meille kaikille onnea ensi-iltaan ja menestyvää esityskautta! Toivottavasti tästä tulee yhtä hauskaa niin kuin aikaisempina vuosina! Tämä on ollut mahtavaa alusta asti, eikä (ainakaan minua) haittaa jos jokin menisi hassusti. Ypäjän Musiikkiteatteri on niiin muistelemisen arvoinen kuin teatteri voi koskaan olla ja tulla olemaan!

Vielä kerran onnea meille kaikille ja nautitaan!

- Rosa -

torstai 13. kesäkuuta 2013

Lavastemiähen vinkkelistä

Kohta vappu ja toukokuu 2013, näyttämö hangen peitossa, ei merkkiäkään Anatevkan kylästä.

Lötjönen alias lavastajamme Oskari Löytönen on laatinut suunnitelmansa ja laitellut niitten mukaisen pienoismallin, miltä Anatevka Ypäjällä kesällä 2013 näyttää. Olemme ihastuneita – upeaa – olemme myös tyrmistyneitä, emmekä tajua, mikä maksaa mitä ja mikä on mahdollisuuksiemme rajoissa. Monenlaisten alkukangerrusten perään ryhdymme touhuamaan. Johtokunta hiukan supistaa Lötjösen laveutta, Oskari antaa työpiirrokset ja Hannu ryhtyy tekemään. Mennään Askon kanssa apuun ja palellaan niin pirusti, kun siinä navetan lattialla ruuvataan kakskakkosia erilaisiksi elementeiksi, joita ovesta epätoivoisesti sovitellen kannetaan ulos räystään nojaan odottamaan jatkojalostusta. Hanki häipyy näyttämöalueelta konevoiman avustamana ja alkaa konevoimainen kaivuu.


Muodostuu rakennusryhmä. Hannu nokkamiehenä, Asko ikiavuliaana yleismiehenä, Markku hankkii ja järjestää, Arttu älyllistää kaiken raatamisen - hieman kyynisesti tosin - ja paria lautaa raahaan minäkin paikalle, joka saattaa kyllä olla vähän väärä. Nyt palellaan porukalla. Näyttämö on kuraa ja kuoppaa ja Asko arvelee, että ei tästä mitään tule. Mutta kyllä tulee, tulee ensin lavasteryhmän oma moniulotteinen huumori, jossa jokainen omaksuu oman roolinsa – voi Hannele Martikainen, ohjaaja, jos tietäisit ne roolit! Tämä näytelmä ja elämää enemmänkin on toteutettu moneen kertaan ennen ensimmäistäkään näyttämöharjoitusta. Ja sitten tulee paljon muutakin, koneet kaivavat, Ypäjän Metalli tekee ja auttaa, orkesterikatosten avussa tosin ollaan tiukilla, kun puomi ei riitä, pannaan pattinkia jatkoksi ja vaikka taipuu, niin kestää kumminkin ja niin saa Kari Mäksä Mäkiranta, musiikillinen johtaja, oman koppinsa kohdalleen. 


Tulee rutiini, aamulla paikalla seitsemältä, Markku laittaa kahvin tippumaan ja kahvin kanssa hahmotellaan päivää ja parannetaan maailmaa, jos ei ihan kokonaan, niin näyttämön osalta ainakin. Oskari ideoi elementit, Hannu tekee ne ja me täydennämme ja sitten pitääkin ruveta nostamaan. Mannisista löytyy siihenkin apu ja ammattinostaja, jonka avulla saamme kaiken tarpeellisen pystyyn, vaikka pelottaakin. Rupeaa näyttämö hahmottumaan ja rakennusryhmään liittyy uusi upea jäsen, Lilian, joka maalaa mitä vaan ja missä vaan, matalla ja korkealla ja kapeasti ja laveasti ja murtaen ja sävyttäen ja ihan miten Lötjönen keksii ja vaikka ei keksikään.

 
Ollaan aikataulussa sanoo Make – me mistään aikataulusta mitään tiedetä, mutta alkavat artistit ilmaantua iltaisin näyttämölle ja meidän pitää siivota jälkemme, kaikki kapulat ja ruuvit ja purut ja sahat ja sirkkelit ja vasarat ja mitä kaikkia niitä onkaan päivän mittaan ollut tarvis. Jari kärrää vielä kivituhkaa artistien poluille, etteivät siinä esiintymisen innossa kompastu. Ja sinne he sitten ilmestyvät kaikessa ihanuudessaan, nuo tähtemme, nuo päättymättömien unelmiemme kohteet, nuo sankarimme, nuo hapuilevan rakkautemme hallitsijat. Hannu, Arttu ja Asko vaihtavat rooleja rakennusmiähistä artisteiksi ja me Markun kanssa pokataan, että yes Sir. 


Siihen tunkee vielä kaikenlaista muuta väkeä, on ääntä ja on valoa ja on muuta musikanttia ja kaikki tarvitsevat sähköä. Että vedellään sitten niitä kaapeleita ja pidetään peukkua, että keskus kestää. Paikalle pörrää jäteauto ja romukauppias ja joku kunnan tirehtööri ja kaikille pittää si äkkiä löytää ne vastaukset, ko ne kyssyy ilman mittään tietoo mistään. Apuun tulee aina se rakennusryhmän huumori.

Kaikki kuvat: Lilian Pärni
Kohta Juhannus! Vaan ei ihan vielä. Tänään kenraali, huomenna ensi-ilta. Sääennuste ei ole hyvä. Lavastemiästäkin jännittää. Niin paljon on pitkään tehty niin suurella joukolla, jotta perjantaina 14.6.2013 klo 1900…

- Arto -

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Matka isoäiti Tzeitteliksi

Se oli vuona 1973, kun 7-vuotias pikkutyttö käveli Vorssan Wiksbergistä Saunasillan välillä vaihteen vuoks Koskisillan kautta Forssan Seurakuntatalolle. Oli torstai ja Tyttökuoro. Laulettiin etupäässä virsiä ja hengellisiä lauluja ja esiinnyttiin useasti Forssan kirkossa sunnuntaisin. Myös lähiseurakuntien kirkot tulivat tutuksi. Kuoro muutti nimensä Kantika-kuoroksi, johtajana oli kanttori Antti Vuoristo ja Riitta Vakkala, myöhemmin Maj-Lis Rämö. Odotettuin biisi oli aina lopuksi kevyempi Doorilaisten kaupunkiin.

Sitten vuoden 1977 syksyllä vaihdoin kuoroa, hieman kevyempään suuntaan. Oli tiistai ja alkamassa oli Kuhankeittäjät Kuhalan koululla. Koskelon Tuija ja Tauno olivat johtajina. Kuorossa oli parisenkymmentä laulajaa, minä olin altto. Jokelan Nina ja Kulosen Mona aloittivat samana päivänä. Kuoron saatua suosiotaan vaihtui treenipaikaksi vanha kaupungintalo. Oli montaa eri ryhmää, A-ja B-kuoroa... Kesäisin oli äänenmuodostusleirejä Tölön koululla kouluttajina Iiris Sundberg-Räisänen ja Tuula Kaukovalta. Leirit olivat kivoja vaikkakin raskaita. Vuosien saatossa tulivat tutuksi myös Forssan ystävyyskaupungit: Ruotsissa Södertälje, Norjassa Sarpsborg, Tanskassa Struer... Se oli hienoo aikaa.

Sitten Tuija ja Tauno luopuivat vanhuuttaan johtamisesta ja moni jäi kuorosta pois. Minäkin. Oli alkamassa lukio...

Meni opiskellessa ja perheen perustamisessa muutama vuosi. Siinä vuosien varrella sain äidiltäni Kehrien ensimmäisen levytyksen joululahjaksi. Ei isommin kiinnostanut silloin heti sitä kuunnella, pidin sitä vuoden hyllyssä. Sitten kun päätin kuunnella sen, jäin koukkuun heti ja opettelin ne biisit. Ihania lauluja, niin kevyitä ja raikkaita. Työni ohessa törmäsin Seppäsen Virpiin ja päätimme mennä yrittämään josko Natalia ottais meidät Kehriin... ja ottihan se! Heti eka keikka oli Kuorokilpailut Hämeenlinnassa, tultiin kolmanneksi. Treenattiin keskiviikkoisin ens alkuun Tehtaankoulla, mutta menestys toi lisää väkeä riveihin ja nyttemmin treenit on Kehräämöllä. Ja mukana ovat edelleen Mona, Nina ja tietysti Virpi ja mä. Kehrissäkin on vuosia vierähtänyt jo reilut kymmenen.

Isoäiti Tzeitelin kuvasi Iina Wahlström
Se oli Timosen Mona joka Kehrien treenien yhteydessä pyys mua laulamaan Ypäjän musiikkiteatteriin. Oli alkamassa Sammon tarina ja alttoja tarvittais. Ajattelin, että vois sitä yhdeks kesäks mennäkin. Takana oli jo pari kesää kyläsepän Sepän akan jenkassa. No, Sammon tarinaa tehtiin kaks vuotta ja kolmantena kesänä oli Kavalkadi... eihän sitä voinu jäädä pois! Huomasin olevani koukussa. Ja olihan siihen muukin syy...

No nyt on useampi vuosi ja teos takana. Talkootunteja ja kahvinkeittoa, kaupassakäyntiä... upeita ihmisiä... kavereita... Mutta eri toten tänä vuonna olen huomannut ja saanut osakseni niin mieltä lämmittäviä ja positiivisia kannustuksia, että kyynelsilmin tätä kirjoitan ja kiitän jokaista!

Olen aina ollu kuorolaulaja, altto... mutta näin tässä ny si kävi! Tsemppiä ja potkua meille kaikille!

- Teija -